Reissu alkaa olla nyt pulkassa. Kävimme vielä Merkatossa,
eli Afrikan suurimmilla markkinoilla ja ravasimme cityä sinne tänne, kun vielä
ehdimme. Kanssamatkustajien pyynnöistä huolimatta kieltäydyin jyrkästi
sulkemasta huutotaksin ikkunaa, koska halusin saada vielä jokaisen mahdollisen
auringonsäteen tästä Afrikan sahaista.
Ostimme viimeisiä tuliaisia, hoitelimme viimeisiä asioita
ja vietimme viimeistä iltaa viereisessä ravintolassa kahvin, teen ja Amarulan
merkeissä. Teetin ison pinon valokuvia, jotka jaoin pääosin paikallisten ystäviemme
kanssa.
On tosi kiva päästä kotiin omien rakkaiden ihmisten luokse.
Kuitenkin näihin lähtövalmisteluihinkin sisältyy myös haikeutta. Mitäköhän meidän
naapurimme ajattelevat, kun emme enää ilmestykään aamuisin portistamme
tervehtien viereisen rakennustyömaan alituista bunnataukoa pitäviä työläisiä ja
kahta kadullamme päivystävää kulku-uschaa? Jäikö kehitysprojektimme läheisen
koulun kanssa kesken, vai toimmeko mukanamme jotain kestävää ja käytännöllistä?
Vai emmekö?
Parasta reissussa on ollut ihmisten kohtaaminen. Afrikka on
täynnä toivoa ja tulevaisuuden uskoa. Tässä muutamia näistä kohtaamisia. Lapset
ovat tulevaisuus.
