Perilla ollaan viimein. Matka oli kylla aika rasittava, vaikka kaikki sujuikin hyvin. Rasitus kuitenkin alkoi jo alkumatkasta. Olimme juuri startanneet Turun linja-atuoasemalta, kun pappa huomasi, etta hanelle on unohtunut avaimet ja lompakko taskuun. Tapansa mukaan han alkoi siita sitten rasittua, kunnes huomasi Salon kohdalla unohtaneensa kaikki insuliinitkin kotiin. Siina oli jo vahan oikeasti rasittumisen aihettakin. Kello oli siis 2.30 yolla, kun soitin miehelleni, etta please please ja ole kiltti ja ihana; Mene mappalaan (= mamma ja pappa), herata mamma, keratkaa kaikki insuliinit, lahden ajamaan saman tien meidan perassa Helsinkiin - ja tee se kaikki pian.
Koska olen naimisissa maailman ihanimman miehen kanssa, niin nain myos tapahtui. Viime hetkella insuliini-lahetys saapui ja me paasimme lahtemaan laakkeiden kanssa. Kiitos Harri ja matkakaveri ja seuranpitaja-Salla!
Mutta taalla ollaan. On tama vaan eri maailma. Viela on niin paljon kaikkea uutta ja ihmeellista, etten osaa pukea naita juttuja oikein sanoiksikaan.
Tassa Sudania lentokoneesta (valilasku oli Khartumissa), Saharan autiomaa oli valtava, mutta tassa Niilin jokivarressa oli vihreampaa ja samalla myos asutusta.
Tassa on meidan pelottava vartija (siis han on se naista kahdesta herttaisemman nakoinen) ja Suomi-turisti. Taustalla meidan kotimme taalla. Toinen saman nakoinen talo on kulmittain tahan. Mina ja Jussi nukumme toisessa talossa, Matti (eli isamme) tassa, joka nakyy taustalla.
Tassa nakyma meidan kadulta.
Koska olen naimisissa maailman ihanimman miehen kanssa, niin nain myos tapahtui. Viime hetkella insuliini-lahetys saapui ja me paasimme lahtemaan laakkeiden kanssa. Kiitos Harri ja matkakaveri ja seuranpitaja-Salla!
Mutta taalla ollaan. On tama vaan eri maailma. Viela on niin paljon kaikkea uutta ja ihmeellista, etten osaa pukea naita juttuja oikein sanoiksikaan.
