Viimeistä viedään

Reissu alkaa olla nyt pulkassa. Kävimme vielä Merkatossa, eli Afrikan suurimmilla markkinoilla ja ravasimme cityä sinne tänne, kun vielä ehdimme. Kanssamatkustajien pyynnöistä huolimatta kieltäydyin jyrkästi sulkemasta huutotaksin ikkunaa, koska halusin saada vielä jokaisen mahdollisen auringonsäteen tästä Afrikan sahaista.

Ostimme viimeisiä tuliaisia, hoitelimme viimeisiä asioita ja vietimme viimeistä iltaa viereisessä ravintolassa kahvin, teen ja Amarulan merkeissä. Teetin ison pinon valokuvia, jotka jaoin pääosin paikallisten ystäviemme kanssa.

On tosi kiva päästä kotiin omien rakkaiden ihmisten luokse. Kuitenkin näihin lähtövalmisteluihinkin sisältyy myös haikeutta. Mitäköhän meidän naapurimme ajattelevat, kun emme enää ilmestykään aamuisin portistamme tervehtien viereisen rakennustyömaan alituista bunnataukoa pitäviä työläisiä ja kahta kadullamme päivystävää kulku-uschaa? Jäikö kehitysprojektimme läheisen koulun kanssa kesken, vai toimmeko mukanamme jotain kestävää ja käytännöllistä? Vai emmekö?

Parasta reissussa on ollut ihmisten kohtaaminen. Afrikka on täynnä toivoa ja tulevaisuuden uskoa. Tässä muutamia näistä kohtaamisia. Lapset ovat tulevaisuus. 

Lalibela

Käväisimme Jussin ja Mayetin kanssa Lalibelassa yhden yön reissulla. Odotukset Lalibelan suhteen olivat jo valmiiksi korkealla, mutta paikka ylitti odotukset monin kertaisesti. Maisemat olivat käsittämättömän mahtavat; Lalibela sijaitsee lähes 3000 m korkeudessa keskellä jylhiä Lastan vuoristomaisemia. Makes you feel small.

 

Lalibela, aiemmlta nimeltään Roha, oli maan pääkaupunki 1000-luvulta 1300-luvulle Zagve-dynastian aikana. Nykyinen nimi on annettu dynastian kuuluisimman kuninkaan mukaan. Legendan mukaan kuningas Lalibela oli kruununperimysjärjestyksessä vasta toisena isoveljensä jälkeen. Lalibelan äiti aavisti monista pienistä ennusmerkeistä jonain päivänä nuoremman poikansa nousevan valtaan. Lalibelan isovelikin kuuli ihmisten puhuvan hänen pikkuveljestään tulevan jonain päivänä jotain erityisen suurta ja merkittävää ja yritti tappaa Lalibelan myrkyllä. Lalibela ei kuollut, vaan vajosi kolmeksi päiväksi uneen, jonka aikana enkelit kuljettivat hänet taivaaseen ja näyttivät näyn kivikirkoista. Lalibelan herättyä unestaan hänen isovelensä sai myös näyn, jonka mukaan hänen tuli palvella Lalibelaa.

Pian Lalibelan kruunajaisten jälkeen hän kutsui luokseen parhaat ammattimiehet suunnittelemaan kivikirkkoja ja uskomatonta kyllä; N. 1000 vuotta sitten äärimäisen vaikeiden kulkuyhteyksien takana sijaitsevassa (silloisessa) Rohan kaupungissa aloitettiin mittava rakennusurakka, jonka valmistumiseen ei mennyt kuin 25 vuotta. Selitys ripeään tahtiin piilee yksinkertaisesti miestyövoimassa; Lalibelan mahtavia kirkkoja oli rakentamassa parhaimmillaan jopa yli 60 000 miestä.

"Tie taivaaseen"

Kuvassa oppaamme Tamiru

Lalibelassa kirkkoja ei ole rakennettu ylöspäin maan kamaralta, vaan päin vastoin alaspäin. Eli suomeksi siis kirkot on hakattu kallioon. Kaikki kirkot on kaiverrettu kalliosta niin, että ne ovat yhtä kiveä. Kirkkojen lisäksi Lalibelassa on korkealla vuoristossa sijaitseva luostari, joka on edelleen toiminnassa. Luostarissa emme käyneet, koska kipuamisessa olisi mennyt koko päivä ja me olimme paikalla vain yhden yön yli. Luonnollisesti kaikki nähtävyyksien pällistely on paras sijoittaa päiväsaikaa, koska pimeän tullen ei näe näitä Unescon maailmanperintökohteita sen paremmin kuin jyrkkiä vuoristopolkujakaan. 

Pappeja ja diakoneja

Reissu oli kokonaisuudessaan ihana kokemus. Maisemat olivat parhaat ikinä ja kirkoissa ravaaminen avarsi kovasti maailman- ja kirkkohistorian tietämystä. Meillä oli tosi hauska ja ammattitaitoinen opas Tamiru ja hotellihuoneemmekin oli siisti, luonnollisesti ihastuttavin vuoristonäkymin. Täytyy silti sanoa, että autolla ajelu pitkin kiemuraisia voristoteitä sai pulssin nousemaan aika pitkäksi aikaa. Tarara conchu, mieda betam conchu, eli vuori hyvä, tasainen paras. :)

Me kolme, eli minä ja kaksi veljeäni :)

Pyhä mies tulee

Matkalla Hosainaan

Hosainan tori

Kävimme viikonloppureissulla Hosainassa (suomeksi “Pyhä mies tulee”). Tutustuimme kuurojen kouluun (samaan, johon pappa oli tutustunut jo viikko sitten, kun itse olin Jussinhoitajana Addiksessa) ja kävimme kuurojen ammattikoululla parturi- kampaamolinjalla saamassa ensiapua pärstäkertoimiimme. 

Kuurojen koululta

Sunnuntaina rytkyytimme 2 tunnin matkan (eli n 40 km) epätoivoista maantietä pitkin  sisämaahan Kimbithsoon osallistuaksemme uuden hiippakunnan perustamisjuhlaan, eli suomeksi muotoillen hengelliseen rahankeruujuhlaan. Osallistujia oli arviolta n. 6000. Me valkoiset sortajat istuimme telttakankaan alla varjossa, kun juhlaväestä 99% istui tuntikausia auringonpaahteessa. Kanssamme kankaan alla penkellä istui kirkon ylin johto. Uusi hiippakunta sai lahjaksi paitsi raha, myös ärkiä, lampaita, vasikoita, voita ja hunajaa. Eläimiä lahjoitettiin 170 kpl. Riemuitsin jo mielessäni, kun näin sieluni silmin onnelliset elukat kirmaamassa kirkon omistamilla niityillä ja syömässä vatsansa täyteen herkkuruohoa. Saman päivän iltana kuulin, että kaikki elukat vietiinkin suoraan teurastettaviksi ja että kirkko sai lihasta hyvät rahat. Olivat kuulemma jo etukäteen sopineet monen ravintolan ja lihakauppiaan kanssa kaupoista. Just just.

Lapset ilmeisesti kuvittelivat valkoisen käden kosketuksen tuovan jotain siunausta, tai ehkä he ajattelivat hyväosaisuuden tarttuvan. Sillä hyväosaisiahan me olemme. Jo se, että on ruokaa, on ehdoton etuoikeus. Sen lisäksi ilmainen koulutus, toimiva terveydenhoito ja puhdas juomavesi kyllä antavat elämään niin hyvät lähtökohdat, että häpeällistä, jos joku ei sitä ymmärrä.

Hiippakunnan perustamisjuhla = rahankeruuta

Matkan varrella Hosainasta Kimbitshoon näimme lukemattomia majoja. Ehdottomasti suurin osa Etiopian maalaisväestöstä (itseasiassa melkein kaikki) asuvat yhä perinteisissä majoissa. Ne eivät kuitenkaan välttämättä ole mitään ala-arvoisia asuinpaikkoja, vaan monesti ne on tehty huolella ja viimeistelynä kalkittu majan seinä on maalattu kauniilla perinteisillä tai eläinkuvioilla. Majat ovat varallisuudesta ja perhekoosta riippuen yllättävän suuriakin. Jos perheellä on enemmän karjaa, eli heidän pääasiallinen tulonsa on karjan kasvattaminen, niin majoja voi olla useampikin, tai sitten karjalle on rakennettu ulos oma erillinen aitauksensa, jossa joku vartioi eläimiä yöllä.

Maja voidaan kuvitella jaettavan neljään osaan, siten sen toimintaperiaatteen voi parhaiten ymmärtää. Sisään tullaan pääovesta, jonka vastakkaisella puolella on toinen ovi, joka johtaa puutarhaan. Täällä päin viljellään hyvin paljon valebanaania, joka on siis banaanin sukulainen, mutta ei tuota hedelmää. Valebanaanin pehmeän ruoko-osan voi syödä sellaisenaan, vaikka se kyllä maistuu vain makeahkolle pehmeälle puulle, tai sen voi jauhaa puuromaiseksi seokseksi. Tämän seoksen annetaan käydä maakuopassa jopa muutaman kuukauden ja loppujen lopuksi siitä valmistuu täkäläistä herkkujen herkkua, joka maistuu oksennukselle, mutta on aivan parasta juhlaruokaa, jota tarjotaan vain arvokkaimmille vieraille. Lisäksi valebanaanin lehdet kuivatetaan ja niitä käytetään rakennusmateriaalina ja niistä valmistetaan mm. nukkuma-alustoja. No, se valebanaanista. Lisäksi puutarhassa viljellään omiksi tarpeiksi hieman vihanneksia. Itse majassa on pääovesta katsoen ensimmäisessä neljänneksessä eläinsuoja. Jos elämiä ei ole paljon, nukkuvat ne ihmisten kanssa samassa majassa omassa paikassaan. Ne ovat kiinni poikkipuussa, mutta mitään väliseinää tms eristystä ei eläinten ja ihmisten välillä ole. Vasemmalla puolella majan etuosassa on seurustelu- ja ruokailutila. Majan takaosaa hallitsee tulisija ja ruoanlaittopaikka ja lisäksi naiset valmistavat siellä esim valebanaanin kuivatuista lehdistä nukkuma-alustoja. Korkealla vuoristossa voi olla joskus jopa pakkasta yöllä. Silloin lämpimin paikka nukkua on karjasuojan lähellä.

Hosainan reissu oli kuin miniloma keskellä lomaa. Hyeenat metelöivät öisin talon nurkan takana (tai no, ehkä ne olivat hiukan kauempana, mutta ääni kuului tosi kovaa ja tuntui, että se tulee ihan läheltä) ja saimme nauttia emerituslähetystyöntekijöiden Pirkon ja Juhan vieraanvaraisuudesta. Pääsimme joka ilta eukalyptusklapeilla lämmitettyyn suomalaiseen saunaan ja perjantaina saapuessamme eräs koulun opettajista oli pyytänyt apulaistaan tekemään lihapullia ja perunamuussia. Mainiota!

Hosainassa luonto on monin tavoin paljon lähempänä kuin täällä miljoonakaupungissa. Korppikotkat istusekelivat puiden latvoissa tarkkailemassa laiskasti ympäristöä ja varsinkin illan tullen pimeys oli täynnä kaikenlaisia ääniä ja tuoksuja.

Betam conchu kat (eli tosi hyvä päivä)

Yhteinen ruokailu

Jotkut päivät ovat mukavia (kuten melkein kaikki päivät), jotkut eivät niin mukavia (kuten Jussin mahatautipäivät) ja jotkut aivan mahtavia – kuten tämä päivä. Ensin lähdimme aamulla kävelylle ja kauppaan. Tarkoitus oli chillailla päivä ja illalla lähteä kulttuuri-iltaan ravintolaan. Tullessamme kotiportista sisään huomasimme hämmästykseksemme, että ystävämme täti oli saapunut meille laittamaan ruokaa apulaisensa kanssa. Se oli sinänsä hauskaa, koska eilen kävimme seuraavanlaisen puhelinkeskustelun (vapaasti suomennettu):

- Tässä Zauditu hei. Mitä teille kuuluu? Oletteko terveinä? Onko kaikki hyvin? Tarvitsetteko jotain?

- Voi kiitos paljon kysymästä. Kaikki on hyvin, oikein hyvin. Meillä on kaikki oikein hyvin ja me kaikki olemme terveitä. Emme tarvitse mitään, kiitos vaan.

- Me voimme tulla huomenna teille laittamaan ruokaa.

- Voi kiitos oikein paljon, mutta ajattelimme mennä huomenna ulos syömään ja ehkä jonnekin kylpylään. Ja viikonlopuksi menemme Hosanaan. Mutta olisi mukava tavata ensi viikolla ennenkuin palaamme Suomeen. Palataan silloin asiaan, sopiiko?

- Voitte tulla myös meille syömään. Haluatteko tulla meille?

- Kiitos oikein paljon tarjouksesta, todella ystävällistä. Mutta meillä on suunnitelmia. Soitamme ensi viikolla. Silloin olisi oikein mukava nähdä.

- Selvä. Voikaa hyvin. Näkemiin.

- Kiitos paljon soitosta. Terveisiä perheelle. Näkemiin.

No, ilmaisin itseäni ilmeisesti jotenkin nurinkurisesti, koska kävelyltä ja kaupasta tullessamme meillä oli keittiössä jo monta pataa porisemassa ja meidät otettiin vastaan kuin kuningaskunnan kruununperijät. Eipä siinä mitään, siinä keskustelun lomassa Yerga auttoi Zauditua apulaisineen ja tuota pikaa meille valmistui aivan ihana ateria. Opettelimme ruokailun lomassa taas monta amharan sanaa. Zauditu on mahtava tyyppi. Mitä enemmän häntä opimme tuntemaan, sitä enemmän hänestä pidämme. Sovimme, että tapaamme taas ennen lähtöämme Suomeen. En siis yhtään ihmettele, vaikka hän paukahtaisi tänne jälleen huomenna.

Zauditun apulainen kokkaa gomenia

Kahvin  joukossa on yrttiä nimeltä denadam -> parantaa kaikki mahdolliset vaivat maan päällä

Olimme sopineet Mayetin kanssa lähtevämme n. klo 1 (Ethiopian time, eli eurooppalaisittain sanoisimme klo 19 illalla) kulttuuri-iltaa viettämään. Näin me teimme. Oli tosi kiva ilta. Ravintola oli aivan valtavan hieno ja ohjelma upea. Lavalla esitettiin tansseja ja musiikkia eri puolilta Etiopiaa. Tässä maassa puhutaan melkein sataa eri kieltä ja heimoja ja kulttuureja on monia. Maa on vaikeakulkuinen ja pitkästä historiasta ja itsenäisyydesta johtuen kulttuurit ovat säilyneet näihin päiviin saakka omaleimaisina ja elävinä. 

Käsien pesua

1 kg vuohen lihaa (alla hehkuva hiillos)

Tanssiesitykset olivat ympäri Etiopiaa

Yerga opettaa Gonderin alueen tanssia meille :D

Kotiin palattuamme Yerga opetti miehille vielä oman alueensa, eli Gonderin alueen tanssia. Yerga on tosi hyvä tanssija. Itse en ainakaan juurikaan huomaa eroa illan tanssijoihin. Meillä oli tosi kiva päivä tosi hyvässä seurassa. Olenko jo muistanut kehua, minkälainen enkeli Ihana Mayet on? -Tietysti olen, mutta halusinpa edelleen ja uudelleen muistuttaa samasta asiasta. Me olisimme aivan hukassa, jollemme olisi niin hyvissä käsissä Mayetin seurassa.