Muutama kuva pappan syksyiseltä reissulta

Spriss juice. Mmmm....

Matti ja Matias. This is love. 

Uimapaikan taskuvarkaita (siis jos taskuissa oli eväitä)

Matias ja Josef (Mayetin serkun poika) uimassa

"koulu"tehtäviä

Matiaksen ja Buzuneshin koti

Kiva, kun on vessassa kansi paikoillaan. Jep...

Hosainan koululta

Joka aamuinen lipunnosto koululla

Aasi Ihanaa <3

Ystävyyttä yli kuuluvuusalueen (siis tämä on kuurojen koulu)

Viimeinen matka alkakoon

Tähän päättyi tämä elämä

Parturoinnissa ammattikoululaisten asiakkaana

Taas Addiksessa. Tässä Zauditun ja Buzuneshin kanssa Matiaksen koulun kansliassa

Koulun rehtori hoitaa paperit kuntoon...

Lukukausimaksut hoidettu...

Ja mustaa valkoisella: Matiaksen asiat kunnossa!

Jonoon järjesty!

Kanamuhennoksen tarvikkeita myytävänä :D

Ristiriitaisia tilanteita

Tänään ollaan vietetty viimeistä kokonaista päivää täällä Uudessa Kukassa (=Addis Abeba). Pähkäiltiin aamulla yhteisesti tuossa aamiaisen äärellä (mä olen nyt parin päivän ajan ollut täällä kokkiharjoittelijana, eli mä olen tehnyt sekä eilisen iltapalan että tämän päiväisen aamupalan), että mikä olisi kiva paikka viettää tätä tärkeää päivää. 

Meinattiin ensin, että käytäisiin joissain museoissa, mutta nämä Zauditun tytöt meinasivat, että ne voivat hyvinkin olla tänään kiinni. Sitten Zauditu meinasi, että miksemme menisi yhdessä eläintarhaan. Parin tunnin matkan päässä on erään tarmokkaan australialaisen perustama varsin kelvollinen eläinpuisto.

No, Zauditu soitti tutulle taksikuskille ja lähdimme ajelemaan huutotaksilla eläinpuistoon päin. Zauditun tytöistä mukaan tuli vain Meron; Hanna ja Aster jäivät opiskelemaan kotiin.

Matka itsessään oli tosi kiva, koska maisemat sinne päin mentäessä olivat todella kauniit. Harmikseni en ottanut valokuvia, koska kuvittelin, että tulemme takaisin samaa reittiä, mutta valitettavasti emme sitten tulleetkaan. Näkyvillä oli yhtä aikaa järvi, vuoria ja lehmiä laiduntamassa. Ne olivat varsinaisia postikorttimaisemia, mutta nyt en valitettavasti pysyt jakamaan niitä.

Pidin ensin vainn käsivartta ikkunanpielessä. Sitten työnsin päänikin ulos nauttiakseni maaseudun tuoksuista ja auringosta. Roikkuessani siinä pää kenossa ajattelin muistuttavani hiukan niitä hauskojen kuvien pöljiä koiria, jotka roikottavat päätään ja kieltään auton ikkunasta. Ajatus oli huvittava, mutta jotta mielikuva olisi täydellinen, niin työnsin kokeeksi kielenikin ulos suusta. Paha vaan, että juuri siinä kohtaa sattui kuorma-auto ajamaan meitä vastaan, eli sain suuni täyteen pölyä. Onneksi pidin kuitenkin silmiäni kiinni, joten silmiin sitä ei mennyt. Tämä kokemus oli siis yhtä aikaa hupaisa ja surkea. Se oli siis surkuhupaisa.

No, perille päästyämme meidät pysäytettiinkin heti portilla. Vartija sanoi, että meidän pitää soittaa johtajalle, että saammeko luvan mennä sisään, koska paikassa on jo tänään niin paljon asiakkaita. Eläinpuistossa oli kyllä portilla tiedotus, että sisään vain erillisen sopimuksen mukaan, mutta meistä kukaan ei tiennyt, että sinne olisi pitänyt soittaa etukäteen ja varata aika. Soitin johtajalle ja hän oli varsin selväsanainen. Tiukka, mutta ystävällinen. Eipä se olisi juurikaan harmittanut, vaikka retki olisikin ollut vain maisemien katselemista, koska jo niissä riitti elämystä kerrakseen.

Kauniit maisemat

En viitsi nyt enempää mainostaa huonoja asioita, mutta sanotaan näin, että loppujen lopuksi homma meni sillä lailla, että pääsimme sisään rahalla. Ja ihan selvyyden vuoksi tarkennan vielä, että meillä reissulaisilla ei ollut asioiden saamasta käänteestä aavistustakaan, ennenkuin se kerrottiin meille. Meidän porukan korruptioraha oli kokonaisuudessaan 100 Brr jaettuna kahdelle vartijalle.

Tämä korruptioon osallistuminen aiheutti aivan suunnattomasti mielenliikutusta sekä päivän aikana, että vielä yöhön asti. Vastustan korruptiota viimeiseen asti, eikä siinä ole kysymys siitä, kuka maksaa ja minkä verran, mutta asia on niin kertakaikkiaan periaatteitani vastaan, että mun oli tosi vaikea olla siellä puistossa. Se oli ihan kiva paikka; Hyvinhoidettu ja eläimillä oli reilusti tilaa, mutta... Niin. En sitten protestoinut kuitenkaan. Kun meitä oli niin iso porukka ja yleinen riemu asioiden järjestymisestä oli niin suuri, että en sitten vaan kehdannut sitä iloa mennä pilaamaan omalla nipottamisellani, mutta silti...

No, päivä oli ihan kiva. Maisemat olivat kauniit ja pohdin syvällisiä asioita tämän jälkeen yöhön saakka. Aamuyön pimeinä hetkinä sitten päätin, että saan ehkä omaatuntoani helpotettua, jos reissun jälkeen kotoa otan yhteyttä eläinpuiston johtajaan ja kerron, että olen tahattomasti osallistunut tällaiseen toimintaan, jota en missään nimessä hyväksy ja että olen pahoillani siitä. Lisäksi aion antaa puiston omistavalle säätiölle lahjoituksena omaatuntoani helpottavan summan. Munsta tää oli ihan järkeenkäypä anteeksipyyntö sekä puiston johtajalle, että itselleni.

Dolo

Siellä oli paviaanien lastentarha :D Isona he lähtee itekseen luontoon. 

Hyväksi päätökseksi reissulle saimme katulapsellemme järjestettyä hoitopaikan ja ruokailut kuntoon. Hänen asiansa ovat nyt järjestyksessä. Lapsi aloittaa huomenna läheisessä koulussa (siis siellä on myös päiväkoti 6-v asti). Ruokailut on järjestetty läheisen pienen ruokalan kanssa vuodeksi.

Kiva, että tämäkin asia on nyt saatu onnellisesti päätökseen. Tietysti lapsen elämässä on vielä monta epävarmuustekijää (eli äiti), mutta huomisesta alkaen tämä epävirallinen uusi pikkuveljeni käy koulua, hänet on rekisteröity ja pappa on merkitty nyt ihan virallisesti maksajaksi. Ihan valokuvaamossa asti käytiin ottamassa kuvat pappasta ja Matiaksesta. Äidistä ei kuvaa tarvittu, vaikka hän on kuitenkinn yksihuoltaja. Hassua, että tässä kohtaa vieras hyväntekijä ulkomailta on tärkeämpi kuin äiti, jonka kanssa lapsi kuitenkin asuu.

Matiaksen äiti Buzunesh pappan ja Matiaksen kanssa

Nyt vielä hetki yhteistä aikaa ystävien kanssa ja sitten kotiin. Haikeaa, mutta kivaa. Sekin on hiukan kaksipiippuista. Mulla on paljon tuliaisia kotiin. Toivottavasti miellyttävät kotiväkeä, etteivät passita mua takaisin ostoksille Merkatoon. :/

Zauditu ja pappa

What would you say, when you are standing infront of God?

Ollaan oltu Addiksessa pari päivää. 

Joo et me ei mentäis tänne

... eikä tänne

Tähän on mahtunut kaikenmoista mukavaa, mm. markkinat, yhden katulapsen auttamisprosessin käynnistäminen, jumalan ja jeesuksen tapaaminen ja olemme käyneet näiden neljlän päivän aikana jo KAKSI kertaa Axum-hotellissa suihkussa ja saunassa, eli olemme ihan intoutuneet läträämään vedellä tässä vesisäännöstelyn kaupungissa. Axum-hotelli on Haya Huletissa, eli tosi kaukana täältä, mutta kunnollisia pesupaikkoja ei löydy ihan mistä vaan.

Axum-hotellin lepohuone saunavieraille. Olin tällä kertaa ainoa asiakas.

Kävimme myös Merkatossa, eli Afrikan suurimmalla torilla. Tällä kertaa ajelimme autolla sen läpi, joten vasta nyt ekaa kertaa sain jonkinmoisen käsityksen, miten valtava se onkaan. Tuntui, että se ei lopu koskaan, mutta onneksi loppui, koska syy, miksi ajelimme Merkaton läpi ja sen ohi oli ykköstoiveeni koko reissulla; Amanuel Mental Hospital.

Amanuelissa ei saanut kuvata, mutta kokemus oli tosi hieno. Osastoja sairaalassa on 11 ja potilaspaikkoja n. 300. Pääasiallinen diagnoosi on psykoosi ja sanottaisiinko, että sen kyllä huomaa. Kohtasimme mm. jumalan ja jeesuksen. Munsta se oli aivan sopivaa, kun nyt ollaan täällä ihmiskunnan kehdossa. Sairaalalla on kaksi 2-kerroksista taloa, joissa on lähinnä hoitohuoneita, henkilökunnan ja omaisten kanttiini, lääkärin vastaanotot, kokouksia ja omaisten tapaamisia. Sairaalan alueella on aikamoinen määrä parakkeja, jotka muistuttivat mielestäni aika paljon vanki- tai keskitysleiriä viihtyvyydeltään. Parakin yhdessä asuinsolussa majaili n. 10 potilasta.

Tästä melko kolkosta atmosfääristä huolimatta plussana pitää sanoa, että potilaat olivat puhtaissa vaatteissa ja sairaala-alue kaiken kaikkiaan oli hyvin siisti. Sairaalahoitoon kuuluu majoitus ja ruoka, mutta lääkeet potilaiden pitää itse maksaa. Luonnollisesti siis hyvin moni on täysin ilman lääkitystä. Psykoottisia potilaita oli siis paljon ja joka paikassa. Uskoisin, että eristyskin siellä oli, mutta me emme sitä nähneet. Sairaalassa oli käyntipäivänämme tupakanvastaisen kampanjan huipentumana suuri juhla, jossa oli valtavasti ilmapalloja, musiikkia ja varsin asiallisen kuuloisia puhujia. Joku potilaista toi mulle tuolin, toinen tuli kertomaan, että on jumala ja jeesus. Selvä. Sanoin siihen, että hauska tutustua, että sillä lailla mun kohtaamiseni sitten meni. Jälkeenpäin tuli mieleen, että siinä tilanteessa voisi koittaa sanoa jotain vähän älykkäämpääkin. Vaikka koittaa jotenkin selitellä syntejään tai jotain.

Kätsysti ulkoistettu avohoitopotilas sairaalan muurin ulkopuolella

Tässä on pari päivää mennyt yhden 2-v katulapsen kohtaloa pohdiskellessa. Vaihtoehtoja pienen pojan auttamiseksi mietittiin suuntaan ja toiseen, mutta asia on vielä kesken. Toivottavasti ehdimme saada homman päätökseen ennen maanantaita. Tällä hetkellä vahvimapana ehdokkaana katulapsen auttamiseksi on sellainen idea, että lapsi muuttaisi hyväntekeväisyysjärjestön tiloihin tähän lähelle ja pappa avustaisi välillisesti hänen elatustaan. Ystävälliset ihmiset ovat auttaneet häntä mm. siten, että poika voi käydä läheisessä leipomossa syömässä aamu- ja iltapalaksi leipää ja teetä. Pojalla on äiti, mutta äiti työskentelee pyykinpesijänä tässä alueella ja jättää aamulla lapsen kiertelemään pitkin katuja ja hakee illalla myöhään pois. Tämä alue on tosi kiva, mutta täällä kulkee paljon autoja ja on syviä katuojia jne, puhumattakaan siitä, ettei lapsella ole ruokaa tai lämpimiä vaatteita. Tällä hetkellä lapsi juoksentelee pääosin pitkin katuja täysin suojattomana. Katsotaan, kuinka tässä nyt käy.

Asumme nyt Zauditun vieraina Kotebessa. Tosi kivaa olla ihan tavallisen perheen vieraana. Zauditulla on kolme tyttöä ja tuntuu, etteivät he muuta ehdikään kuin passaamaan meitä. Voi vitsi sentään. Kyllä meillä on ruhtinaalliset oltavat. Onneksi on näin ihania ystäviä!

Koivu ja tähti vs. Apinanleipäpuu ja aurinko

Aika Hosainassa on nyt ohi. Haikein mielin ja raskain sydämin jätimme hyvästit rakkaille ihmisillemme. Täytyy sanoa, että Pinnamiinia tulee kyllä ihan tolkuton ikävä. (nimi Pinnamiini tulee siitä, että Binyam on etiopialainen muunnos Benjaminista ja sen niminen taas on nuorin mun veljenlapsista. Isosisaruksensa kutsuvat Benjaminia Pennamiiniksi. Siksi olemme ristineet Binyamin Pinnamiiniksi.) Kyyneleet silmissä erosin Pinnamiinistani. Onneksi mulla on Harri odottamassa kotona.

Hymyä kyynelten läpi

Viimeisen illan kunniaksi reksi Taddese kutsui meidät syömään Lemma-hotelliin. Saimme lahjaksi Hadia-alueen perinteistä käsityötä. Myös Binyam antoi mulle läksiäislahjaksi samaa perinteistä kuosia. No, sanomattakin on varmaan selvää, että liikutuin Pinnamiinin lahjasta enemmän, mutta mä olenkin törkeen puolueellinen ja järkkymättömästi Binyamin hyväksi. :) Mutta oli se Taddesen lahjakin ihan huippu juttu ja meidän ilta Lemmassa tosi kiva. Kun tultiin takasin Hosainan kämpille, oli Tallaku siellä venailemassa pimeällä pihalla. Oli odottanu ties kuinka kauan, rassu. Hän oli kirjoittanut meille kummallekin kauniin kirjeen. Mä sain viimeisenä duunipäivänä vaikak kuinka monta kirjettä. Melkeen tekis mieli sanoa, että enemmän kirjeitä kuin aiemmassa elämässäni yhteensä, mutta se ei ole kyllä totta. Mun BFF oli niin kova kirjottelemaan kirjeitä kakarana, että kyllä se kiintiö on täynnä jo.

Vasemmalta: Asefa, pappa, Taddese, minä ja Baheru

"Tummaa" sano hadialaine

Viimeisenä yönä enne oikein saaneet unta. Itse pompin pihalla katselemassa tummaa ja kirkasta tähtitaivasta. Pakkailimme loput tavarat aamuyöllä ja lähdimme pihamiehemme Solomonin kanssa bazaazilla huristelemaan pitkin pimeitä katuja. Bussiasemalla oli jo kova kuhina. Täällä on semmonen tapa, että ihmiset tulee bussiasemalla kun tulee ja bussi lähtee sit, kun se on ääriään myöten täynnä. Eli me saatiin venata sitä bussin lähtemistä sitten about 1,5 h. Eikä siinä mitään, sehän on ergonomista ja järkevää, mutta sitä mä en tajua, että miksi ihmeessä sitä moottoria pitää surruuttaa vähintään 30 min ennen lähtöä. Suomessa talvella voi olla joku pieni idea käyttää moottoria pikkasen aikaa ennen lähtöä, mutta täällä? Afirikassa? C'on.

Yhdistetty tiskijukka ja rahastaja. Hän huuteli mm. bussissa, että mitä radiokanavaa halutaan kuunnella ja välillä soi Ricky Martin ja välillä taas kirkkomusiikki. Meillä kaikilla oli niin mukavaa. 

Mä istuin nenä kiinni ikkunassa koko matkan. Maisemat on kyllä täällä ihan parhaat. Massiivisia apinanleipäpuita, joiden alle mahtuu kymmeniä ihmisiä istumaan keskipäivän auringolta varjoon, jyhkeitä vuorijonoja ja kauniisti maalattuja majoja valebanaaniviljelmineen. Sitäpaitsi huomasin ekanakin, että kun pelkää henkensä edestä vuoristoteillä, niin ei ehdi kärsimään matkapahoinvoinnista (ilonaihe nro 1) ja koska täällä on muutenkin jatkuvaa älämölöä, niin ketään ei häirinnyt, vaikka mä lauloin puoli matkaa kaikenmaailman lallatuksia (ilonaihe nro 2).

Bussissa on semmonen hassu sääntö, että ekalla rivillä ei saa nukkua. Syystä mulla ei ole aavistustakaan, mutta pelästyin, kun rahastaja (joka muutenkin karjui koko ajan milloin mitäkin) alkoi huutaa ja tuuppia etupenkissä istunutta miestä. Viidessä sekunnissa koko bussilastillinen ihmisiä oli liittynyt tähän kiistaan. Osa tuntui olevan puolesta, osa vastaan. Muutama tyyppi oli jo raahaamassa etupenkin miestä ulos bussista, kun ongelma ratkesikin yllättäen sillä, että etupenkin mies tulikin istumaan mun riville. Mä tietysti kuvittelin, että tää tyyppi on mikälie terrosisti tms, kun sai aikaan tommosen selkkauksen, mut sit selviskin, että tän hirmuisen huutamisen takana olikin vaan se, että tää mies oli nuokkunut siinä bussin etupenkillä ja se on kiellettyä.

Bussin päättäri oli Merkatolla, eli Afrikan suurimmalla torilla. Käytiin hakemassa Mayetin kanssa pari matkalaukkua Mekanissasta, jotka oli toimitettu sinne jo muutama päivä sitten Hosainasta autokyydillä. Sitten suuntasimme Kotebeen, eli majapaikkaamme ennen Suomeen lähtöä. Nice. Majoitumme muutaman päivän hotellissa Zauditun taloa vastapäätä ja sen jälkeen muutaman päivän Zauditun luona.

Mun peti hotellissa

Munsta tuntuu, että Hosainan sairaalassa ja täällä hotellissa on ollu sama sähkömies asialla

Jälleennäkeminen Zauditun kanssa oli sydäntälämmittävä. Kiva niin, koska kyllä meillä kummallakin on aika ikävä Hosainaan ja tällä tarkoitan siis Hosainan ihmisiä.

Viimeinen viikko Addiksessa on täynnä ohjelmaa. Tämä aika siis tulee menemään nopeasti. Täällä Addiksessa on vähän liiankin monta asiaa tehtävänä ja liiankin monta ihmistä tavattavana, mutta tärkeintä on, että ollaan kohta jo suuntaamassa kotiin. Borta bra men hemma bäst, sano ruattalaine ja vaikka täällä on ihan tosi kivaa ollut ja olen oppinut ihan ammatillisestikin huimasti, niin kyllä on jo ikävä kotiin.