Lähetystyötä, Lucy – and the sky with diamonds

Parin päivän aikana olemme ehtineet monen moista. Kävimme suomalaisten lähetystyöntekijöiden vieraana täällä Addis Abebassa. Tapasimme itseasiassa onnekkaasti melkein kaikki Etiopiassa työskentelevät lähetystyöntekijät, koska juuri nyt sattui olemaan heidän vuotuinen kokoontumisensa “päämajassa” Mekanissan alueella. Vietimme tosi kivan juhlan heidän vieraanaan. Tarjolla oli injeraa erityisen herkullisine lisukkeineen, jälkkäriksi kakkua. Sheratonista saa kuulemma kaupungin parhaat baakelsit. Etiopiassa on n. 20 suomalaista lähetystyöntekijää. 

Kuvassa tiedotussihteeri Sari, Suomeen Tuusulan seurakunnan vieraaksi kohta matkaava Dawid ja samovaari

Heidi Hosanan kuurojen koulusta

Pääsemme käymään Hosanaan kuurojen koululle tutustumaan heidän työhönsä. Lähdemme lauantai-aamuna, palaamme maanantai-iltana. Matka vie yhden kokonaisen päivän, eli perillä vietämme sunnuntain. Toivottavasti koululla on sinäkin päivänä jotain ohjelmaa, ettemme tyhjää rakennusta vain mene pällistelemään. Lähdemme lauantaina siksi, että pääsemme toiseen suuntaan työntekijöiden kyydillä. Takaisin tulemme bussilla. Reitti on kuulemma todella kaunis, mutta hermojaraastava. Tie kulkee vuoristoisia kapeita teitä. En viitsinyt tähän väliin kommentoida omaa rohkeuttani automatkoilla. Bussissa alan aina nieleskellä, kun kuski suoralla tiellä kiihdyttää yli 60 km/h. Nimittelen mielessäni ylinopeutta ajavia kuskeja itsemurha-ajajiksi ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että nopeusrajoitus on korkein mahdollinen nopeus, olivat olosuhteet mitkä hyvänsä.

Täällä pelkästään kaupungissa saa auton kyydissä istuessa aiheutettua itselleen ihan tarpeeksi hengenahdistusta ja sydämentykytystä. En yhtään ihmettele, että lähes kaikissa autoissa (takseissa, busseissa, yksityisautoissa) on etuikkunaan liimailtu pyhimyksen kuvia ja peileistä roikkuu ristejä. Kyllä niillä kyydeillä tulee helposti korkeammat voimat mieleen. Paluumatka lähetystyöntekijöiden luota takaisin asunnollemme Haya Huletiin oli varsinainen kokemus. Taksi oli n. 40 v vanha, merkistä ei ollut mitään varmuutta. Matkan varrella ei ollut kummempia mäkiä, mutta niissä kohtuullisissakin nousuissa taksi meinasi kertakaikkiaan hyytyä kesken matkan. Ovi pysyi kiinni jollain rautalangan ja eristysteipin liittoumalla, ikkuna sen sijaan ei tietenkään mennyt kiinni ollenkaan. No, miten olisi mennytkään, eipä siinä mitään veiviäkään ollut. Ensin olin iloinen, että ikkuna oli auki, koska kuski haisi niin voimakkaasti partavvedelle, mutta jo alkumatkasta huomasin, että ehkä se olisi kuitenkin ollut helpompi kestää kuin ruuhkaisen suurkaupungin pakokaasut ja ikkunoista sisääntyöntyvien kerjäläisten kädet ja kasvot. Kesken matkan kuski pysähtyi pari kertaa omille asioilleen. Hän vain        ysähtyija häipyi noin vain. Reissujen selityksiä tarjoili kuskin vaimo, joka istui koko matkan takapenkillä. He viettivät siis sillä lailla pariskunnan laatuaikaa. Hassua.

Maailmanlopun taksi

Tänään aamupäivällä kävimme matkatoimistossa neuvottelemassa mahdollisesta retkestä, joka alkaisi ehkä ensi viikolla. Alustavasti mietimme muutaman päivän reissua, jonka aikana kävisimme muutamassa kohteessa eri puolella Etiopiaa. Mutta siitä ei olla vielä mitään päätöksiä tehty. Tänään iltapäivällä kävimme kansallismuseossa ja leijonatalossa. 

Lucy was here

Teoksen nimi on "How long". Taiteilijaa en valitettavasti muista. Upea maalaus.

Kansallismuseo oli tosi mielenkiintoinen, leijonatalo masentava. Ajattelin, että jos tyttäreni, tuleva eläinlääkäri, olisi täällä, niin hän kyllä hoitaisi asiat niin, että leijonille rakennutettaisi isommat ja virikkeellisemmät häkit, eivätkä antiloopitkaan joutuisi elämään aitaukseen heitettyjen roskien seassa.

Leijonatalon vessa. Mmmm....

Olen varmaan jo kehunut paikallisopastamme Mayetia. Mutta en tarpeeksi. Kärsivällinen, alati hyväntuulinen ja huumoritajuinen, huolehtivainen ja lempeä Mayet on todellakin maan päälle laskeutunut enkeli.

Illat ovat lempeän lämpimiä. Kun aurinko laskee, niin taivaalle syttyy tuhansia tähtiä. Valosaaste ei ylety täällä Afrikan sydämessä ja ihmisen alkukodissa kovin ylös.

Sairaanhoitajana kehitysmaassa

Sairaanhoitajana kehitysmaassa

Täällä on tällä hetkellä täysiaurinko ja yöllä täysikuu. Poltin eilen itseni sen verran mallikkaasti, että vietin koko päivän sisällä aurinkoa piilossa. Suhaillessani pihalla jo muutaman sekunnin auringonpaiste tuntui iholla kuin olisin ollut liekitettävänä vartaassa. Vähän sellainen savustettu porsas -olo tuli, kun tutun tuttumme Solomon tuli tänän käymään meillä. Naama punaisena ja kuorrutettuna after sunilla olin valitettavan räikeä vastakohta asialliselle pukuun pukeutuneelle Solomonille. Vaikutelmaa ei varmaan yhtään parantanut se, että Solomonin tullessa olin vielä yöpuvussa ja veljeni voihki sängyssä mahataudissa. Lisäksi tukkani on aivan säädyttömän likainen, koska en ole päässyt kunnolla suihkuun Suomen jälkeen. Onneksi Solomon oli herrasmies, eikä sanonut mitään. Greetings from Finland. Very nice to be here.

Tarkkarajainen punastumisraja johtuu kassin kantamisesta koko ajan samassa asennossa :)

Tänään täällä tosin kävi putkimies, joten suihkun pitäisi nyt toimia. Systeemi oli kyllä jälleen niin monimutkainen (vähän niinkuin se postinjakelu-systeemi täällä), että saa nähdä, osaanko mennä suihkuun ollenkaan. Tähän asti olen peseytynyt sillä lailla, että olen ottanut vettä käteen ja läästinyt sitä sitten päälleni. Jotkut onnistuvat näyttämään ihastuttavilta aina, vaikka olisivatkin auringonpolttamia, erilaisten tököttien tahrimia ja virttynyt yöpaita päällä roikkuen, mutta valitettavasti en missään tapauksessa kuullu siihen marginaaliryhmään.

Putkimiehen lisäksi pihallamme hääräsi tänään puutarhuri. Tästä pihasta tulee tosi kaunis. Viihtyisä tämä on nyt jo, mutta kunhan puutarhuri saa urakkansa valmiiksi, niin muurin syvennyksiin ja levennyksiin tulee vielä istutuksia ja ruukkukasveja. Talon omistaja Sonya on oikea bisnesnainen. Hän on asunut ja työskennellyt 20 vuotta Saudeissa ja nyt on muuttanut takaisin Etiopiaan tekemään bisnestä keräämällään omaisuudella.

Puutarhuri

Kuten kaikki tietävätkin, niin valo ja pimeä vaihtuvat äkillisesti täällä päiväntasaajan tuntumassa. Auringon laskiessa uskaltauduin sen verran ulos, että kävimme isäni kanssa nettikahvilassa (veljeni oli koko päivän pahoinvoiva) ja vähän kävelyllä tuossa läheisellä pääkadulla. Pappa olisi halunnut ostaa katukauppiaalta ananaksia, mutta onneksi niitä ei ollut kauppiailla tarjolla. Aemmin tänään hän osti banaaneja ja olen varma, että häneltä pyydettiin n 20 kertainen hinta paikallisiin verrattuna. Mayetin pitää mielestäni olla mukana, kun ostelemme kadulta tavaraa. Eivät ne todellakaan voi maksaa täällä saman verran kuin Suomessa, vaikka ovatkin verrattomasti paremman makuisia. Annoin tästä kitkerää palautetta, jolloin syyllinen tunnusti, että oli antanut almuja yksin kävellessään myös kerjäläisille. Ei ihme, että naapuruston ihmiset jo tervehtivät häntä kätellen ja sanoen “ Hello, Mister Finland”. Kohtahan kaikki kerjäläiset juoksevat meidän perässämme, jos alamme rahaa heille syytämään. Se nyt on aivan saletti. No, suurin osa heistä ei pääse juoksemaan, kun ovat invalideja, sokeita tai raihnaisia vanhuksia, mutta on siellä ihan varmasti joukossa jokunen vikkeläkinttuinen lapsikin.

 Täällä ei ole ollenkaan katuvaloja (kumma kyllä), vaan pimeällä kaikki valo tulee autoista ja auki olevista liikkeistä. Omalla pihalla katselimme täysikuuta taivaalla. Sekin valaisee yllättävän hyvin, kun muuten on pimeää. Tunnelmaan sopii ihan hyvin naapuruston hökkelikylän koirat, jotka ulvovat kuuta.

Toivottavasti olemme pian taas kaikki terveitä ja voimme jatkaa lomaa täysipainoisesti. Tänään olen harjoittanut pääasiassa sairaanhoitajan työtä. Ettei totuus unohtuisi.

1,5 vrk punkan pohjalla ja Jussi on iskussa taas

Ihmisiä ja elukoita

Outoja asioita

Kyllä maailman meno on ihmeellistä. Erityisesti etiopialainen maailmanmeno. Tuntuu, kuin olisi yhtäkkiä herännyt uudessa todellisuudessa, jossa mikään ei ole kuin ennen. Valo on kirkkaampaa, ihmisiä, eläimiä, autoja ja meteliä on joka paikassa. Kaikessa olemisessa on elämisen tuntu, vaikka köyhyyttä onkin tosi paljon. 

 Olemme viettäneet tänään makumatkaa. Söimme aivan mahtavan herkullista injeraa ja sen jälkeen seurueen kahvin ystävät (eli miehet) joivat perinteistä kahvia, jossa vahvaan (siis tooodella vahvaan) kahviin oli sekoitettu suolaa ja voita. Kuulostaa oudolle. Veljeni kuvaili makua väkeväksi, suolaiseksi ja makehkoksi. Isäni kuittasi koko maku-pohdinnan sanomalla maun olleen ennenkaikkea outo. Kumpikin silti olli sitä mieltä, että maku oli jotenkin kuitenkin niin koukuttava, että siihen voisi heposti jäädä koukkuun. Onneksi itse pidän teestä enemmän, että säästyn moisilta addiktioilta. Myöhemmin vielä joimme eri hedelmistä puristettua mehua. Uteliaisuus ja kokeilunhalu siis veivät voiton turistiripulin pelosta. Täytyy tosin sanoa, että kyllä se suomalaiselle (eli siis puhun itsestäni) hiukan pysäyttävää on nähdä paikallisia lihakauppoja. Tien varsilla on pieniä kuumia kojuja, joissa roikkuu eläinten ruhoja koukuissa ja iloisesti ystäviensä kanssa jutusteleva nuori mies leikkelee ruhoista eri kokoisia lihapaloja.

Näimme nuoren kerjäläisäidin, jolla oli kolme pientä lasta. Nuorin vasta ihan pieni vauva äitinsä kantoliinassa. Kaikki kolme lasta – mukaanlukien jopa arviolta alle vuoden ikäinen vauva – ojensivat anovan kätensä ohikulkijaa (erityisesti turistia) kohti. Lapsi oppii mallista.

O

Huhhuh

Perilla ollaan viimein. Matka oli kylla aika rasittava, vaikka kaikki sujuikin hyvin. Rasitus kuitenkin alkoi jo alkumatkasta. Olimme juuri startanneet Turun linja-atuoasemalta, kun pappa huomasi, etta hanelle on unohtunut avaimet ja lompakko taskuun. Tapansa mukaan han alkoi siita sitten rasittua, kunnes huomasi Salon kohdalla unohtaneensa kaikki insuliinitkin kotiin. Siina oli jo vahan oikeasti rasittumisen aihettakin. Kello oli siis 2.30 yolla, kun soitin miehelleni, etta please please ja ole kiltti ja ihana; Mene mappalaan (= mamma ja pappa), herata mamma, keratkaa kaikki insuliinit, lahden ajamaan saman tien meidan perassa Helsinkiin - ja tee se kaikki pian.

Koska olen naimisissa maailman ihanimman miehen kanssa, niin nain myos tapahtui. Viime hetkella insuliini-lahetys saapui ja me paasimme lahtemaan laakkeiden kanssa. Kiitos Harri ja matkakaveri ja seuranpitaja-Salla!

Mutta taalla ollaan. On tama vaan eri maailma. Viela on niin paljon kaikkea uutta ja ihmeellista, etten osaa pukea naita juttuja oikein sanoiksikaan.

Tassa Sudania lentokoneesta (valilasku oli Khartumissa), Saharan autiomaa oli valtava, mutta tassa Niilin jokivarressa oli vihreampaa ja samalla myos asutusta.

Tassa on meidan pelottava vartija (siis han on se naista kahdesta herttaisemman nakoinen) ja Suomi-turisti. Taustalla meidan kotimme taalla. Toinen saman nakoinen talo on kulmittain tahan. Mina ja Jussi nukumme toisessa talossa, Matti (eli isamme) tassa, joka nakyy taustalla.

Tassa nakyma meidan kadulta.

weather forecast

Matkalaukut on pakattu. Puhun tietenkin vaan omasta puolestani - pikkuveljeni ALOITTI pakkaamisen juuri ja on menettänyt hermonsa jo monta kertaa ja siinä samalla myös vaimonsa hermot. Täytyy toivoa, että Afrikan aurinko auttaa relaamaan. 

Tässä vähän vertailupohjaa: 

Etiopiahan sijaitsee tuossa Afrikan sarven ja Bab el-Mandebin salmen tienoilla sisämaassa. Tähän aikaan vuodesta pitäisi olla kiva sää; Sateet ovat jo ohi (aika ironista iloita siitä, kun maassa on liian kuivaa muutenkin) ja sää n. +25 astetta. Ei siis liian kuuma, etteikö jaksaisi heittäytyä elämyksien pariin. 

Että ei tässä sitten mitään muuta. 

Home away from home

Olemme löytäneet nyt vihdoin katon päämme päälle reissun ajaksi. Ylläoleva eksoottinen majoitus ei taida olla ihan tarkka kuva majapaikastamme, mutta koska emme ole vielä nähneet kuvaa siitä ollenkaan, niin kelvatkoon tämä kuva nyt ensiavuksi. Tuleva huushollimme on kuulemma aika hulppea kokonaisuus (tämä on kuulopuhetta, eli jos tieto osoittautuu vääräksi, niin en ole vastuussa). Majapaikkamme sisältää kaksi erillistä taloa, joista toisessa on keittiö, olohuone ja yksi makuuhuone, toisessa vain kaksi huonetta. Sen lisäksi toki meillä on piha ja kauppaan kuuluu vartija koirineen (ja vartijan oma pieni talo/maja/koppi).  Saimme nähdä majoituksemme karkealuonnoksen omatekoisena piirroksena. Siihen sisältyi kaksi epämääräistä ympyrää ja monta kynällä tökittyä pistettä. Toivottavasti se ei ole ihan tarkka pohjapiirros. Kenpä tietää.

Alkujaan etiopialainen ystävämme on auttanut meitä näiden matkajärjestelyjen kanssa suunnattoman paljon. Ja toisaalta, ilman häntä emme toki olisi Etiopiaan tätä reissua suunnannetkaan. No, joka tapauksessa, hänen mielestään oli kertakaikkiaan hassunkurista, kun halusimme tietää tulevan majapaikkamme osoitteen.

"Te ette nyt ehkä ole ihan tajunneet tätä osoite-asiaa. Ei siellä katsos ole mitään että tien nimi ja talon numero." (tämän kommentin aikana hän repeili nauruun vähän väliä, eli kysymys oli ilmeisesti tosi hauskasta jutusta). Yritin kysellä, että kai sinne siis posti kulkee, ja minkä osoitteen voi taksille sanoa tms. (tämäkin kommentti alkoi naurulla:)"Ei kun se menee sillä lailla, että taksille sanotaan se alue tai joku maamerkki ja sitten vaan neuvotaan, mihin ajetaan." Postinjakelusysteemi oli niin kertakaikkisen monimutkainen, että en ymmärtänyt sitä ollenkaan. Sitä ei kuitenkaan jaeta kotiin, sen ymmärsin. Tuo taksin neuvominen on ihan ok, kun vaan tietäisi, miten. Jos ja kun taksikuski ei ollenkaan välttämättä puhu englantia, niin aika heikkoa taitaa olla. Onneksi oppaamme ja turvamme Mayet on luvannut olla apunamme. Ymmärrämme entistä paremmin, että tarvitsemme häntä kipeästi. 

Liitän tähän myös tuollaisen vaarakäärmeen luikerokuvan. Googlasin etiopialaisia taloja hakusanalla "african house", jolloin kone välttämättä yritti tarjota osumaksi "african house snake". Että tuossa se sitten on. Näen sieluni silmillä tuollaisia luikeroita matelemassa pitkin lattioita.

Lähtöön on enää pari päivää aikaa. Miälenvikast.

Elämän perusasioita

                                                   

Niin se vaan nyt sitten on, että Omo-jokilaaksomme retki jää väliin, valitettavasti. Kun vihdoin sain yhteyden paikallisiin tyyppeihin, niin kävi selväksi, että retki sinne tarkoittaisi n. 1,5 viikon reissua. Vaikka matka ei linnuntietä ole kuin n. 500 km, niin matka veisi päiväkausia, teitä ei ole merkitty ja eteneminen lähinnä matelemista siellä jossain. Lisäksi laaksossa on niin paljon eri heimoja, että kun sinne paikan päälle on päästy, niin toki olisi pelkkää hölmöyttä olla sitten saman tien näkemättä jonkinlaista kokonaiskuvaa, eli useampaa heimoa. No niin, ymmärrän pointin, mutta yhtä kaikki; Tämä juttu olisi kiinnostanut ihan kaikkein eniten.  Harmi, vaikkakin täysin ymmärrettävää.

Mutta on meillä kuitenkin muita mukavia suunnitelmia. Iloksemme olemme saaneet varmistuksen, että tutun tuttumme Mayet tulee oppaaksemme ja avuksemme ehkäpä jopa koko reissun ajaksi. Mahtavaa! 

Käytännön järjestelyt polkevat yhä tärkeimmiltä osin paikoillaan. Meillä on siis opas ja meille on järjestetty jopa prepaid-liittymä puhelimeen reissun ajaksi, mutta pari pientä kysymystä on vielä olemassa... Kuten asuminen... Ensi viikon aikana meidän pitäisi saada selville tuleva osoitteemme, sopia tapaaminen suomalaisten lähetystyöntekijöiden kanssa ja saada aikataulua tietoa, mihin heidän kohteeseemme pääsemme tutustumaan (puhetta oli alunperin eräästä AIDS-orpokodista) ja sen jälkeen tehdä suunnitelmia Mayetin kanssa, että hän tietää, miten paljon me tarvitsemme häntä esim. kaupungin ulkopuolelle suuntautuville retkille mukaan. Eli toisin sanoen, Mayet tarvitsee näitä tietoja, että osaa järkätä oman työnsä sinä aikana, kun roikumme hänen takinliepeessään kiinni. 

Me kaikki kolme olemme kiinnostuneita solidaarisesta vastuusta ja eettisistä sekä moraalisista kysymyksistä, eli aiomme tunkea matkaamme sopivassa määrin silmienavausta. Toisaalta taitaapa olla niin, että jo Addis Abeban kaduilla käveleminen kertoo pahasta maailmasta aika paljon. Niin kuin maailman kauneudestakin ja elämänilosta, toivosta ja yhteisöllisyydestä. Elämä ei ole mustavalkoista, siinä on niin monia harmaan sävyjä.

Niin kuinka siis voit edes väittää
Sä että yksinäinen oot?
Jos kuljet kanssain halki slummin,
puhut ehkä harkitummin.
Huomaat, että sentään
lähes onnelllinen oot. 
(Hector)

Dear this and that...

Reilut kaksi viikkoa aikaa lähtöön. Olen yrittänyt järjestää meille retkeä tuonne jo aiemmin mainostamaani Omo-jokilaaksoon. Easier said than done. Olen lueskellut ahkerasti tripadvisorin vinkkejä yms niksipirkkaa ja niissäkin toistuu hassunkurinen ohje tyyliin: "Tässä suosittelemani oppaan yhteystiedot. Voitte laittaa mailia, mutta laittakaan sen jälkeen tekstiviestiä, ei hän muuten sähköpostejaan lue." :D

Olen lähettänyt nyt neljälle oppaalle/ paikallisen matkatoimiston edustajalle postia. Tosin en ole laittanut tekstaria perään. Onhan tässä vielä aikaa. Turha kai mainitakaan, että jojoilen kuitenkin jatkuvasti sähköpostissa katsomassa, että joko sieltä olisi vastaus tullut. Pitäisi varmaan ottaa Slow life-vaihde päälle ja luottaa siihen, että kyllä ne asiat selviävät.

Selviämisestä puheen ollen, Omo-retkeä suurempi ahdistuksen aiheuttaja on se, ettei meillä ole tiedossa vielä edes kattoa vielä pään päälle. Kuukausi sitten vaikutti, että kaikki on käytännöllisesti katsoen kertakaikkiaan kunnossa, tai jollei olekaan vielä, niin tulee todellakin olemaan. Hmmm... Kontaktihenkilömme vannoo edelleen, että meillä ei ole sen asian kanssa hätäpäivää, että ilman muuta asia järjestyy ja tulee olemaan suorastaan vaikea valita kaikista vaihtoehdoista joita siis on... Kyllä. Haluaisin kaiken olevan järjestyksessä NYT. Haluaisin tietää, mikä on tulevan kotimme (home away from home) osoite, että voisin etsiä sen google mapista. Haluaisin, että olisimme sopineet valmiiksi päivän ja ajan, koska lähdemme Omo-jokilaaksoon. Haluaisin toisaalta myös tietää, koska mahdollisesti sairastumme turistiripuliin, kuinka nopeasti paranemme siitä ja kuinka monta kertaa päädyn selvittelemään isäni ja pikkuveljeni kinasteluja. Haluaisin oikeastaan paljon muutakin, kun nyt oikein alan tätä asiaa miettimään.

Näitä asioita järjestellessäni olen huomannut, kuinka vaikeaa onkaan jättäytyä hyväntuulisen luottamuksen huomaan. Uskoa, että kyllä ne asiat järjestyvät - Tottakai homma hoituu. Olen huomannut yllättäen olevani aikamoinen kontrollifriikki, vaikka olen pitänyt itseäni varsinaisena hetkessä eläjänä.

Kunhan vaan joku oppaista vastaisi, asuntoasia järjestyisi ja saisimme lyötyä lopullisesti aikataulut lukkoon, niin voisin taas heittäytyä maailmaasyleilevän rentoon (kuvitteelliseen) perusolotilaani...