Reissuploki: Miul on oikeus miun ommii tunteisii

Matka on takana. Matkan varrella tapasimme monenlaisia mielenkiintoisia uusia ihmisiä. Tapasimme mm. leppoisan bussikuskin, tylyn lentokenttävirkailijan, haisevan nigerialaisen, hermostuneen hollantilaisen, kiihtyneen arabin, syvällisen syyrialaisen ja suloisen vauvan. Lyhyemmällä lennolla (Hgistä Frankfurtiin) istuin haisevan nigerialaisen vieressä, pidemmällä lennolla (Frankfurtista Jeddaan) istuin syvällisen syyrialaisen vieressä. Monet maailman asiat tuli selvitettyä sillä reissulla, mutta taitaa siellä Syyriassa olla sota edelleen. No, oli kiva käydä pikaisesti Saudeissakin. Onneksi sain istua ihan vaan lentokoneessa, tukka näkyvissä ja ihan yksin (en tarvinnut jatkuvasti miespuolista seuralaista, ettei mua kidnapattu ja raiskattu tms). Ihan vaan täysin omana mielipiteenäni sanon, että Saudit on kyllä niin sekopäämaa, että huhhei ja terve.

Lento oli myöhässä pari tuntia, joten kokonaismatka-aika lentokenttäbussin starttaamisesta Turun bussiasemalta siihen, kun pääsimme Addiksen lentoasemalta ulos, oli n. 22 tuntia.

Pääsimme loistoystäväpariskunnan kyydillä majapaikkaamme ja pienen iltapalan kautta hyvin ansaituille yöunille. Itse en saanut matkalla nukuttua, mutta täällä Addiksessa nukuin oikein hyvin. Olemme nyt tämän viikonlopun täällä pääkaupungin sykkeessä, maanantai-aamuna jatkamme Hosainaan.

Meidän suvussa on ilmeisesti jonkinlainen epäkäytännöllisyyttä maksimoiva geenivirhe. Isäni otti mukaan tällaisia jokaisen matkailijan välttämättömyyksiä, kuten akkuporakoneen. Ja vasaran. Ja sahan. Selvähän se. Kuka nyt voisi kuvitella lähtevänsä matkalle ilman sahaa, porakoneesta puhumattakaan. Olimme melkoisessa jännityksessä, että saammeko tullista moiset kehitysmaan työkaluvienti-hankkeen pilottilähetyksen läpi, mutta niistä ei tullut mitään ongelmia. Suomalaistunut etiopialainen ystävämme varoitteli, että saattaa hyvinkin olla, että emme saa työkaluja tullin läpi ollenkaan tai sitten niistä voi joutua maksamaan jonkun aivan naurettavan hatusta tempaistun tullimaksun. Kuten reilun 200e porakoneesta vaikka tyyliin 900e tullimaksua. Mutta meille kävi hyvin. Mainiota. Suomen päässä jouduimme maksamaan ylipainosta 115 lisämaksun. Onneksi siis tässä kohtaa punnittiin vaan matkalaukkuja, eikä matkustajia.

Skypen käyttäminen on nykyään laillista täällä, mutta käytännössä vähän vaikeaa, kun yhteys ei oikein tahdo toimia. Se on aika harmillista, koska olisin mielelläni pitänyt yhteyttä perheeseen soittelemalla säännöllisesti, mutta nyt kontakti jää pääasiassa sähköpostin varaan.

Sunnuntaina menemme kirkkoon kansainväliseen juhlaan tapaamaan turkulaista lääkäriä, joka on nyt eläköidyttyään ollut kehitysmaissa työtehtävissä ja vapaaehtoistyössä. Tai näin ymmärsin, tai ainakin muistaisin. No, joku turkulainen tyyppi on kuitenkin huomenna jossain. Sen jälkeen menemme ystävämme Mayetin kanssa hengaamaan entisille kotikulmillemme Hayahuletiin (nimi muuten tarkoittaa suomeksi lukua 22). Siellä aiomme mennä erääseen entisistä kantiksistamme, jossa sai arvioni mukaan maailman parhaat Spriss Juicet. Oih onni ja ilo! Aion juoda tuopillisen puristettujen tuoreiden eksoottisten hedelmien mehua erityisellä antaumuksella veljeni Jussin muistoa kunnioittaen (niin siis ei Jussi ole kuollut, hän ei vaan tällä kertaa ole mukana). Otetaas sille.

Tällä hetkellä majailemme aivan täysin kaupunkialueella, ohi kulkee leveä ja erittäin vilkas tie (sitä ylittäessään voi leikkiä näkymätöntä, koska jolleivät autot nyt suorastaan kiihdytäkään ihmisen ylittäessä tietä, niin eivät ne kyllä yhtään hidastakaan). Silti täällä patsastelee kukkoja ja kanoja, aaseja ja hevosia kulkee kaduilla autojen seassa ja ikkunan takana huutaa (karmealla äänellä ja melkein koko ajan) faaraolintu. Komealla nimellä ja kauniilla ulkonäöllä varustettu lintu kuulostaa rääkyvältä Freddie Krugerilta. Eli sitä katselee hiukan mielummin kuin kuuntelee.

Pohdin ennen reissua omia tunteitani tänne palatessa. Ajattelin, että tavoittaisin jotain siitä edellisen kerran ihmetyksestä ja kummastuksesta, kun elämä on niin erilaista. Ehkä arkisen elämän ulkopuolelta asiaa tarkkailevana turistina voisi pitäytyä enemmän omassa kulttuurissa ja ulkopuolisena, mutta täällä tavallista arkea eläen tuntee heittäytyvänsä elämään mukaan osaksi sitä. Kaikki tuntuikin aivan tutulta. Kielikin alkoi muistua mieleen jo koneessa, ainakin tinnish (vähän). Mitään outouden tunnetta ei ollut, vaan tuntui ihan kotoisalta ja oikealta. Monia asioita on ikävä, mutta on täälläkin kivaa. Suomessa olevista asioista kaipaan luonnollisesti perhettäni eniten. Tästä hetkestä puuttuu veljeni Jussi. Monta kertaa olen jo nyt ajatellut, että olisi kyllä tosi hienoa, jos Jussi olisi täällä.