Sairaalassa ja hyeenojen vieraana - onneksi tässä järjestyksessä

Eilen oli muuten tavallinen työpäivä, mutta siinä lomassa oli pappan väkivaltaluento koko koululle. Se meni tosi hyvin. Paikalla oli kuulijoita n. 250. Luento käsitteli pääasiassa perheväkivaltaa, mutta myös väkivaltaa yleisemmällä tasolla. Luento sai osakseen paljon kiitosta ja herätti keskustelua. Kiva juttu, koska aihe on tärkeä. Ensi viikolla on samalla teemalla luennot paikallisessa teologisessa korkeakoulussa, eli Synodissa.

Pappa pitää esitelmää ja Heidi tulkkaa amharaksi ja viittomiksi

Päivät ovat olleet yleensä aika arkista aherrusta, mutta tänään on ollut erityinen päivä aamusta iltaan.

Mun eskarilainen ystäväni saattaa mua duuniin aamulla :))

Olemme klinikalla keränneet listaa oppilaista, joiden olisi hyvä tavata lääkäri ja tänään lähdin Takkeelun (siis koulun autokuskin) kanssa viemään viittä poikaa sairaalaan tsekattavaksi. Olipas aikamoinen kokemus tämä afrikkalainen sairaalavisiitti.

Mä en kyl tän taulun mukaan tajuais, miten noit lapsii pitäis hoitaa, mut ei tajunnu kyl kukaan muukaan siellä

En ole todellakaan mikään heikkohermoinen pöpöjenkammoksuja, mutta täytyy sanoa, että tuolla sairaalassa hoin mielessäni ”Rokotukset, maitohappobakteerit, käsidesi. Rokotukset, maitohappobakteerit, käsidesi.” ja samaan aikaan yritin hengittää mahdollisimman harvoin ja pinnallisesti.

Yleinen WC. Et jos hätä yllättää, niin apu on lähellä. Mul ei yllättäny. 

Ihan vaan terkkuja Tarjalle sun muille laitsareille. Hyvin te vedätte!

Ensin Takkeelu esitteli mulle pikaisesti sairaalaa. Kiertelimme eri osastoilla ja suunnilleen siinä vaiheessa tuo mun mantran päänsisäinen hokeminen alkoi. Tuntui, että mikrobit leijuvat ilmassa ja vain odottavat tilaisuutta hyökätäkseen mun kimppuun. Läträsin käsidesin kanssa enemmän kuin varmaan koskaan aikaisemmin elämässäni. Osastoilla leijaili veren, oksennuksen, melenan ja mädän sekainen haju. Ihmisiä oli paljon; Omaiset kantoivat sairaita reppuselässä, raahasivat lähes tiedottomia ihmisiä ja kantoivat kahden tai kolmen ihmisen voimin omaisiaan käytävillä. Pääasiassa (arvioni mukaan) omaiset ja jonkinverran myös hoitajat huitelivat käytävillä kantaen muovisia pesuvateja (siis turuksi se on pesofati), joissa oli välillä ääriään myöten oksennusta, veristä mönjää, likaista pesuvettä jne. Onneksi he eivät horjahtaneet rappusissa tullessaan mua vastaan.

Tän naisen lapsi oli syntynyt kuolleena. Naisen äidillä on verisiä lakanoita syli täysi.

Infektioeristys. "Infektio"-kohdan uskon, mutta "eristys"? Hmmm.... 

Menimme leikkaussalin nurkille odottelemaan sairaalan ylilääkäriä, Dr. Miljonia (ihan oikeasti sairaalan ylilääkärin nimi on tohtori Miljoona!), jonka kanssa olin sopinut tapaamisen. Dr. Miljon oli mukavan tuntuinen, aika flirtti kaveri, joka keskusteli kanssani niitänäitä teemalla ”Mitä pidät Etiopiasta? Mitä pidät Hosainasta?” Näihin oli helppo vastata, koska maa on kaunis, historia mahtava ja ihmiset ainutlaatuisen mukavia, mutta sitten tulikin vaikeampi; ”Mitä pidät tästä sairaalasta?”. Öööhh.... ”Tämä on todella mielenkiintoista olen kiitollinen tästä tilaisuudesta nähdä tämä sairaala”. Mitä tommoseen sit ois voinu vastata? Että joo, tosi hienoa on ja jollei täällä parane, niin ei kyllä sitten missään. Vai???

Dr. Miljon laittoi jonkun hoitajansa viemään meidät toisen lääkärin vastaanotolle toiselle puolelle sairaalaa. Mulle oltiin siis kyllä sanottu ennen sairaalareissua, että esittelet sit ittes lääkärinä ja katot, että oppilaat tulee kunnolla hoidettua, mutta enhän mä semmosta sit tositilanteessa muistanut. Enkä oikeestaan kyllä olis kehdannutkaan sanoa mitään niin härskiä, koska enhän mä OLE lääkäri. Todellakaan. En oo koskaan opiskellu päivääkään lääkiksessä. Että miten semmosta sit muka VOIS sanoo? Mutta olisi pitänyt. Kun toinen lääkäri, tohtori Paulos, kuuli, että mä olen Nobody, eli pelkkä mikäliehoitsu, niin hänen mielenkiintonsa lopahti siihen paikkaan. Aikani kuuntelin amharankielistä löpinää, kunnes pyysin Paulokselta lupaa ottaa kuvan. Ärsyyntyneenä ekanakin siihen, että hän ei huomioinut millään lailla mukana tulleita POTILAITA (kun ne on tavallaan niinkun pari: lääkäri-potilas) ja tokanakin siihen, että hän ei välittänyt puhua edes välillä englantia, keräsin rohkeutta valehdella silmät ja korvat päästäni. Väitin Paulokselle, että mun osastoni ylilääkäri on erittäin kiinnostunut terveydenhuollosta Afrikassa ja että häntä varmasti kiinnostaa (-kin ihan varmaan joo) nähdä kuvia ja kuulla kokemuksia, kun hän käy meillä usein kylässä. Hän on siis meidän perhetuttu. Niin siis mun miehenihän on lääkäri. Joopajoo. Ihan varmaan niin.

Munsta tuntui, että KUKA TAHANSA näkee HETI, että mähän olen ihan törkee valehtelijavalehtelijavalehtelija, mutta Paulos ei huomannut, että mä irvistelin sisäänpäin ja mun pulssi tuplaantui. No mutta ei siinä sit mennyt kuin hetki ja hän oli tsekannut kaikki oppilaat ja lähetti meidät eteenpäin hymyillen ja terveisiä lähetellen. Että terkkuja vaan autokuski-miehelleni Harrille.

Luukkua luukun vieressä. Näin täällä.

Ensin me mentiin jonnekin luukulle, sit toiselle luukulle ja vissiin kolmannellekin luukulle (ja jokaisella luukulla piti odottaa vaikka kuinka kauan). Odottelin oppilaiden kanssa siellä persialaista toria muistuttavassa tungoksessa. Koska oppilaat on tietysti kuuroja, niin mä en pysty heidän kanssa kauheasti juttelemaan. Omat viittomien oppimiset rajoittuu aika paljon niihin asioihin, joita olen käyttänyt tuolla klinikalla. Niinpä istuin omissa mietteissäni, kunnes tuttu sävel keskeytti ajatusteni haarhailemisen. Jollain odotustilan potilaista oli kännykän soittoäänenä ”Varpunen jouluaamuna”. :D Olipas absurdi tilanne mielessään inspiroida itsensä hetkeksi kauneimpiin joululauluihin keskeltä Afrikan arkea.

Sit mentiin jonnekin vastaanottohuoneeseen (tää kuulostaa hiukan turhan viralliselta siihen nähden, että se oli lähinnä joku komero jonkun käytävän varrella, jossa oli jatkuvana virtana ihmisiä sisään ja ulos), josta saatiin taas nippu papereita. Sit mentiin labraan, jossa me saatiin kuulla, että nyt alkaakin lounastunti, eli tervetuloa takaisin kahden tunnin päästä.

Ajeltiin takas koululle, käytiin syömässä ja mentiin takasin sairaalaan. Ja jälleen labraan. Efraimin piti ottaa yskösnäyte. Hänelle lykättiin näytepurkki käteen ja käskettiin yskiä niin kauan, että tulee verta. Siellä nurtsilla sitten Efrain kykki purkkinsa kanssa ja köhi keuhkojaan pihalle. Aika hassua.

Vasemmalla ylhäällä näkyy punainen lamppu, eli rtg-kone on käytössä. Että ei sais tulla, paitsi että ovi oli koko ajan auki ja porukkaa lappas sisään ja ulos taukoamatta. Lisäksi kuvassa varmaankin tukityöllistetyn sähkömiehen taidonnäyte; Sähkökaappi Etiopian malliin.

Rtg-kuvien arkisto Efrainin vieressä "odotushuoneessa"

Sit mentiin taas jonnekin luukulle ja sit reilun kuukauden ripulista kärsineiltä oppilailta otettiin ulostenäytteet. :D :D :D Suomessahan ne (ainakin joku aika sitten vielä) oli semmoset purkit, joissa oli kannessa kiinni semmonen ikäänkuin pieni lasta, jolla se näyte sitten otettiin sinne purkkiin. Mutta täällä pojille annettiin semmonen hammastikku ja pieni pahvinpala (sillai, että taitettuna siitä pystyi pitämään kahta puolta sormilla kiinni) ja käskettiin pojat yleiseen huussiin ottamaan näytteitä. Se näyte sitten sohittiin sillä tikulla siihen pahviin ja otettiin hygieenisesti siitä pahvista kiinni ja vietiin takas labraan. Just just. Näytteet vastaanottanut tyyppi käski meidän odottaa 10 minuuttia. Tässä kohtaa Takkeelu oli jossain käymässä hetken ja hänen palatessa mä iloisena ilmotin, että pari minuuttia enää, että noi sano, että 10 minuuttia kestää ja sit on valmis. Takkeelu alkoi nauraa ihan vilpittömästi ja sanoi mulle; ”Etiopiassa 10 minuuttia tarkoittaa yleensä tuntia”. Öshi. Tiedänpä tämänkin nyt.

No, kyllä ne kaikki yksityiskohdat saatiin täsmäämään ja reissu viimein pulkkaan, kiitos Takkeelun. Ekat 30 min mä yritin oikeasti tajuta jostain jotain, mutta sit mä en edes yrittänyt enää. Mä olin aivan pyörryksissä ja kipitin vaan Takkeelun perässä. Olin muuten selvästi nähtävyys siellä sairaalassa. Ei siellä varmaan kovin usein meitä ferentsejä näy, vaikken toki eka ollut. Mutta potilaita tulee kaukaa ja ferentsi on aika erikoinen näky Etiopiassa ihan ylipäätään. Kyllä tällä naamalla herättää huomiota ihan Addiksessakin, MOT.

Hosainan keskustaa

Sairaalasta tullessa menin suoraan pappan näytelmäharjoituksiin. Oppilaat esittävät ensi viikon ke aamulla kirkkonäytelmän, jonka harjoitukset ovat loppusuoralla. Hyvin se jo menee. Esityksestä tulee varmaan menestys!

Näytelmäharjoituksista

Juuri, kun olimme lähtemäisillämme harjoituksista, soitti naapurimme, että lähtisimme ihan pian katselemaan hyeenoja, jos kiinnostaa. Lähdimme liikkeelle auringonlaskun aikaan.

Harpoimme puolijuoksua kämpän kautta lähtöpaikalle ja ajelimme porukalla kymmenisen kilometriä kaatopaikalle. Tällöin aurinko oli juuri tipahtamassa taivaanrannan taa (se muuten tapahtuu täällä niin nopeasti, ettei sitä oikeen vieläkään tajua, vaikka sen näkee joka ilta). Heti hämärän laskeutuessa näimme ensimmäiset hyeenat ja mitä pimeämpää tuli, sitä enemmän niitä oli. Kaikenkaikkiaan näimme kymmenittäin hyeenoja. Eikä ne kyllä oo yhtään rumia tai mitään, vaan tosi sympaattisen näköisiä mussukoita. Niiden silmät loistavat soihtuna pimeässä. Aika upean näköistä.

Valopilkut on hyeenojen silmiä

Kattokaa nyt, mitä söpöliinejä!

Tämä oli siis hyvä ja erittäin tapahtumarikas päivä. Kaiken lisäksi Dessu (siis apulaisemme) oli poiminut meille ystävänpäivän kunniaksi tosi kauniin kukkakimpun pöydälle. Nämä apulaiset on aivan ihania. :)