Toi klinikkatyö on tosi kivaa. Ainoa hiukan hankala juttu
siinä on, kun siellä ei ole oikeastaan mitään. Tänään vein kaksi pakkausta
laastareita sinne ja hyvä olikin, kun siellä ei ollut yhtään ja heti tänään
tarvitsin sitä jo monta kertaa. Olen muutenkin huomannut, että kannattaa
kuljettaa mukana ihan kaikkea, mitä mulla vaan on. Tarkoitan siis kaikkea,
kuten sukkia (kerron kohta miksi), kyniä (siellä ei ole), taskulamppua
(karsastuksen ja täiden tarkastamiseen ja siltä varalta, että sähköt menee)
jne.
 |
| Mun valtakuntani |
Oppilaiden tsekkausten lisäksi olen tänään puhkaissut
paiseen, mittaillut jalkoja (olivat eri pituiset ja tyypillä oli skolioosi),
keskustellut yhden oppilaan kanssa siitä, miten vaikeaa on olla erossa perheestä, kertonut hämäräsokeudesta, oppinut sekä
viittomia että amharaa ja hoitanut yhden tyypin jalan. Olisin oikeasti osannut
hoitaa sen paljon paremminkin, mutta minkäs teet, kun oppilaalla on mätivä
haava kantapäässä ja kenkinä vaan varvastossut. Onneksi mulle oli ihan sattumalta
jäänyt käsilaukkuun VSSHP:n karmeat putkisukat (otin ne joskus lainaan, kun
olin menossa avantoon suoraan töistä, niin käytin niitä kävellessäni meren ja
saunan väliä). Pesin ne kotona ja vilpitön tarkoitus oli palauttaa ne sen jälkeen
osaston pyykkikärryn kautta oikeaan osoitteeseen (kun en siis viitsinyt niitä
palauttaa märkinä ja hiekkaisina). Mutta nyt kaikki katumus on myöhäistä. Nyt nämä
samaiset sukat jäävät tänne Afrikan auringon alle. Laitoin tyypille yhden sukan
jalkaan, että haava pysyy edes jonkinlaisessa suojassa ja toisen annoin, että
on aina vaihtaa puhdas sukka jalkaan. Hoidin osan aikaa klinikkaa yksinäni ja pärjäsin
aika hyvin muutamilla viittomilla, jotka olen täällä oppinut. Ja täällä kun ei
tarvita lääkehoidon osaamista verkossa (joka on mulla kesken), niin saan ihan
surutta jaella antibiotteja ja vaikka mitä lääkkeitä kaapista. No, en antanut
kyllä yhtään ylimääräistä, mutta olisin voinut antaa.
Sain kiitoskortin siltä oppilaalta, jolta puhkaisin paiseen.
Kirje meni (heikohkolla englannilla) suunnilleen näin: ”Niin kuin Isä (oletan,
että tässä tarkoitettiin Jumalaa) on rakastanut minua, niin minä rakastan
sinua. Olet aina sydämessäni, rakastan sinua elämäni loppuun asti. Minä kiitän
sinua!” :D :D Tämä on siis sitä palkkaa, mitä tästä saa. Ei yhtään hassumpaa,
että saa palkaksi rakkautta loppuelämäksi, vaikka tietysti rahakin on ihan
kiva, että voi esim. ostaa ruokaa ja asua jossain. Mutta koska mulla varmaan
vielä on koti Suomessa (ainakin näin me sovittiin Harrin kanssa, että mulla
olisi myös joku paikka, johon palata) ja ruokaa on todistettavasti tullut syötyä
ihan riittämiin, niin tällainen rakkaus-palkka on ihan yes. Betam conchu.
Pappa on tehnyt oikeasti tosi hyvää työtä remonttireiskana.
Eilen hän avasi ihailijajoukon avustuksella viemärin (sieltä löytyi vähän
vaatteita, yksi kenkä, kaksi sammakkoa ja ilmeisesti yksi rotta, vaikka kukaan
ei ihan ehtinyt huomamaan, mikä se oli) ja tänään hän inventoi viemäriin ritilän,
ettei se tukkeutuisi enää uudelleen. Koululla on ammattiopetusta ja sen
puolesta metallipaja, joten viemärityökalua ei tarvinnutkaan lähteä hakemaan
Addiksesta, vaan sellainen tehtiin pappan ohjeistuksella täällä itse. Tässä
kohtaa säästettiin vähintään 8 tuntia autossa
istumista ja aika paljon rahaa. Plus että oppilaat saivat hyvää oppia elämää
varten siitä, miten pieniä hommia voi tehdä itse – ja isompiakin, jos osaa.
 |
| Pappa ja Tallaku asentavat ritilää entistä ehompaan viemäriin |
Ihanaa, kun meillä on nyt ihan oikea apulainen. Dessu oli
tehnyt meille ihan sikahyvää keittoa, jossa oli kurpitsaa, linssejä, sipuleita,
perunaa, porkkanaa ja vähän suomalaista säilykelihaakin. Sen lisäksi
kaikki pyykit on pesty, kämppä siivottu
ja lounaalle tullessamme pöytä oli jo katettu ja Dessu oli tehnyt myös kahvit
ja popparit valmiiksi. Täällähän syödään kahvin kanssa yleensä pop cornia.
Maanantaiksi Dessu käy kaupassa ja tuo meille ihan oman arvionsa mukaan, mitä
nyt satutaan tarvitsemaan. Jättäydymme täysin asiantuntijoiden huomaan, koska täällä
ei nyt ihan kaikkea ole tarjolla, mitä kotona ostaisin. Esim. lähimmät kylmäaltaat
on Addiksessa monen tunnin matkan päässä, eli täältä Hosainasta ei saa
kaupoista mitään kylmäsäilytystä vaativaa (niin siis lihaahan saa katujen
varsilta, koska se nyt ei luonnollisestikaan vaadi kylmäsäilytystä
Addiksessakaan, heidän mielestään). Ethiopian normal. Eli siksi me ei juurikaan
lihaa syödä. Tosin kyllä se liha monesti
on ihan ok, koska elukat teurastetaan usein suunnilleen samassa paikassa kuin
ne valmistetaankin, mutta mä en osaa teurastaa elukkaa, joten mulle on turha
tulla tarjoamaan kukkoja ja lampaita tänne oven taakse. Yleensä ihmiset ostaa
torilta elukan, vie sen kotiin ja teurastaa sitten siellä ja valmistaa saman
tien. Viime vuonna itsekin matkustin pääkaupungissa huutotaksissa (ne on siis
niitä Toyota Hiace-pakuja, joista on tehty yhteiskuljetusauto niin monelle
ihmisella kuin vaan sisään mahtuu) yhden tytön kanssa, joka siellä about 10
miljoonan ihmisen kaupungissa taittoi aika pitkän matkan roikottaen jaloista
kahta elävää kukkoa samassa taksissa n. 15 muun ihmisen kanssa. Munsta tämmöset
kulttuurien erot on tosi mielenkiintoisia.
 |
| Dessu häärää keittiössä |
Tänään ollaan oltu reissussa viikko. Aika nopeasti tänne
kotiutuu, vaikka ei sitä oikeaan arkiseen omaan elämäänsä silti voi sekoittaa.
Ne ovat kaksi eri todellisuutta, koska Oikeassa Omassa Elämässäni mulla on
perhe, harrastuksia ja ystäviä. Täällä mä olen ferentsi, eli ulkomaalainen ja
suoritan jotain tehtävää. Koululla on tosi paljon hommaa, eivätkä ne loppuisi,
vaikka täällä olisi kymmenen sairaanhoitajaa tai lääkäriä koko ajan, koska
oppilaat tarvitsisivat paljon enemmän kuin kukaan yksittäinen ihminen voi
heille antaa. Kysymys on koko yhteiskunnan tarpeista. Monta kertaa huomaan, että
lähden ajattelemaan jotain asioita oman turhautumiseni kautta tyyliin ”Suomessa
hänelle tehtäisiin ortoosit ja hän saisi maksusitoumuksen kenkiin” tai ”Suomessa
ottaisin yhteyttä näkövammaisten keskusliittoon ja hän voisi saada koulutusta”
jne jne. Tällainen ajattelu on tietysti ihan turhaa, mutta toisaalta; Koska
Suomen palvelujärjestelmä on ainoa, jonka tunnen, niin siihen tulee verrattua
ihan väkisinkin.
Ja kuitenkin tämä kuurojen koulu on tosi hyvä koulu; Tällä
on hyvä maine ja oppilaat ovat onnellisia, että ovat päässeet tänne. Vaikka täällä
ruokakin on aika vaatimatonta ja töitä on paljon. Koulutöiden lisäksi oppilaat
ovat töissä esim. myllyllä tai ammattiopintojensa puolesta koululla
(parturikampaamossa, ompelimossa, metallipajalla, pelloilla) tai koulun ulkopuolella myllyllä tai muissa lähialueen
tehtävissä. Koulun vartijoiden tehtäviin kuuluu myös koulun eläimistä huolehtiminen.
Sen verran puutuin vartijoiden hommaan tänään, että siirsin yhden lampaan
varjoon. Yleensä elukat kulkevat täällä Etiopiassa niin kaupungissa kuin
maallakin vapaina, mutta koululla on sellainen tapa, että elukat ovat narun päässä.
Yksi lampaista oli sidottu naruun niin, ettei lammasraukka yltänyt lepäilemään
varjoon, joten talutin sen tien toiselle puolelle puun varjoon. Ihmisiä täällä
huvittaa aivan äärettömästi se, että ihastelen kaikkia elukoita niin kovasti.
Koulun enkun ope jutteli mun kanssa yhtenä päivänä ja
kertoi, että hänellä on sellainen sisko, joka rakastaa kissoja hänen mielestään
enemmän kuin joitain ihmisiä (tämä asia tuli puheeksi, kun kerroin, että pidän
eläimistä). Open siskolla oli KAKSI kissaa ihan vaan lemmikkinä, siis että
kissat asuu SISÄLLÄ ja tällainen peräti outo käyttäytyminen oli saanut veljen
pelkäämään, että sisko on psyykkisesti sairas. Kysyin, että onko siskon
kissoilla nimet, jolloin enkun ope katsoi mua aivan kuin olisin yhtäkkiä
muuttunut vihreäksi ja alkanut leijailla. ”No, those are cats, animals do not
have names”. Mä kerroin, että mulla on neljä kissaa kotona Ja löytöpupu ja
kaikilla on nimet ja että mulla on akvaario, jossa asuvista kaloistakin
kahdella on nimet (lehtikalat Hesari ja Turkkari). Ja että mä menen vartavasten
kaupungille kauppahalliin hakemaan broilerin jauhelihaa, koska yksi mun
kissoista tykkää just siitä. Ja että se samainen nirso kissa tykkää syödä
ihmisen lautaselta melkeen mitä vaan, mutta jos saman ruoan laittaa samalla
lautasella lattialle, niin se syöminen loppuu siihen. Ja että mun mies istuu
sohvalla jalat juuri tietyssä asennossa, että toinen kissoista pääsee
asettautumaan mun miehen viereen mieleisellään tavalla. Ja että yksi kissoista
kiipeilee verhoissa ja meistä se on kauhean vitsikästä. Ja että yksi pelkää
vieraita ihmisiä ja sitä pitää lepytellä ja helliä, kun vieraat lähtee. Ja että
pupun joku vieras ihminen lykkäsi mulle kadulla ja nyt me pidetään sitä
lemmikkinä ja vaikka se pupu ensitöikseen söi mun tyttären iPadin latauspiuhan,
niin meistä se on kauhean suloinen ja pehmeä.
Se olikin ensimmäinen ja viimeinen keskustelu, jonka mä olen
sen enkunopen kanssa käynyt. Munsta tuntuu, että hän ei edes tervehdi mua enää.
Toisaalta mä toivon, että hänen huolensa siskon mielenterveydestä on hiukan
helpottanut. Se on kato aina, mihin vertaa.
